Logiikan ja reaalifilosofian suhde on keskeisimpiä Hegelin filosofian herättämiä kysymyksiä. Hegelin mukaan hänen systeeminsä ensimmäinen osa eli logiikka ja toisen ja kolmannen osan muodostava reaalifilosofia vastaavat toisiaan. Hegelin tuotannossa on kuitenkin aineksia monenlaisille tulkinnoille tästä vastaavuudesta. -/- Yleensä ajatellaan, ettei Hegel ei tarjonnut tyydyttävää selitystä logiikan ja reaalifilosofian suhteesta. Jos otamme tämän tulkinnan lähtökohdaksi, on kysyttävä, miltä osin Hegelin lupaama vastaavuus ei toteudu. Toiseksi on kysyttävä vastaavuusvaatimuksen merkitystä Hegelin filosofialle ylipäänsä. Johtaako luopuminen logiikan ja reaalifilosofian vastaavuudesta absoluuttisen idealismin hylkäämiseen?

Paul Ricoeurin perustelut narratiivisuuden mukaan tuomiseksi persoonallista identiteettiä koskevaan keskusteluun voi jakaa seuraaviksi väitteiksi, joita jatkossa tarkastelemme lähemmin:1) Idemin ja ipsen erottamatta jättäminen häiritsee persoonallisesta identiteetistä käytävää keskustelua; silloin sekoitetaan keskenään 'kuka?' ja 'mikä?' -kysymykset (1.1.-1.3.). 2) Näiden erottaminen tuo esiin sen, että ipse-identiteetti on sisäisesti aporeettinen eli sisältää ratkeamattomalta vaikuttavan toisaalta-toisaalta -asetelman. Yhtäältä se on päällekkäinen idem-identiteetin kanssa ja toisaalta on idem-identiteetin kanssa vastakkainen. Aporeettisuus juontuu ristiriidasta ihmisen kulttuurisen toisen luonnon ja vapaan tahdon välillä (luku 2.). 3) Produktiivinen (...) ratkaisu ipse-identiteettiä koskevaan aporeettisuuteen on identiteetin välittyminen tekstien ja erityisesti kertomusten kautta: narratiivinen identiteetti (luvut 3.-4.). (shrink)

Charles S. Peirce luokitteli 1865 päättelyn lajit deduktioon, induktioon ja hypoteesiin, joista viimeksi mainittua hän luonnehti päättelynä vaikutuksista syihin tai päättelynä selitykseen. Hypoteesi on Peircelle induktion ohella tietoa laajentava päätelmä. 1890-luvun lopun kirjoituksissaan hän alkoi kutsua hypoteettista päättelyä uusilla nimillä ”retroduktio” ja ”abduktio”. Tässä vaiheessa Peirce kuvasi abduktiota tieteellisen päättelyn ensimmäisenä askeleena, mahdollisten arvausten esittämisenä, jonka tulokset on asetettava induktion kautta testeihin. Hänen tunnetuin kaavionsa abduktion loogiselle muodolle on vuodelta 1903: The surprising fact C is observed; But if A were (...) true, C would be a matter of course. Hence, there is reason to think that A is true. Toisin sanoen abduktio päättelee yllättävästä tosiseikasta hypoteettiseen teoriaan, joka selittäisi tämän faktan. Peircen ajatukset tulivat laajemmin tunnetuiksi, kun kuusiosainen Collected Papers ilmestyi 1931-35. Maailmansodan jälkeen hänen ehdotuksiaan on tulkittu kolmessa suunnassa. Hansonin mukaan abduktio on keksimisen logiikkaa. Laudanin mukaan abduktiossa on kyse ohjeesta työskennellä kiinnostavan hypoteesin parissa. Harmanin mukaan abduktio on päättelyä parhaaseen selitykseen. Monet loogikot, tekoälyn tutkijat ja tieteenfilosofit käyttävät termiä ”abduktio” suoraviivaisesti IBE:n synonyyminä, kun taas varovaisemman kannan ottavat mm. Aliseda, Magnani ja Douven. Toisaalta tätä rinnastusta on eri syistä pidetty harhaanjohtavana abduktion todellisen luonteen ja tehtävän perusteella. Myös monet Peirce-tutkijat ovat ottaneet intohimoisesti kantaa asiaan vedoten mestarin monitulkintaisiin kirjoituksiin. Esimerkiksi Minnamaier esittää, että abduktion samaistaminen IBE:n kanssa hämärtäisi Peircen erottelua induktion ja abduktion välillä. Campos argumentoi, että abduktio tulisi rajata selittävien hypoteesien generoimiseen, joten valikointi hypoteesien välillä ei kuulu sen tehtäviin. Gaultierin mukaan skeeman johtopäätös ei ole suositus testata A:n totuutta, vaan selvittää, onko A todellakin mahdollinen selitys C:lle. Sen sijaan Nyrupin mukaan jättää avoimeksi, tukeeko onnistunut selitys hypoteesin totuutta, joten abduktiossa on kyse hypoteesin työstämisestä. Peircen kirjoituksista puolen vuosisadan aikana kuitenkin löytyy aineksia kaikille kolmelle abduktion päätulkinnalle. Abduktio on ainoa menetelmä uusien ideoiden generoimiseksi. Abduktio auttaa tunnistamaan testaamisen arvioisia hypoteeseja. Joissakin tapauksissa, kuten havainnoissa ja historiallisissa päätelmissä, abduktio on ”pakottavaa” tai ”täysin varmaa”, joten sillä voi olla tekemistä myös hypoteesien oikeuttamisen kanssa. Vaikka Peirce päätyi esittämään, ettei abduktiivisiin päätelmiin liity mitään todennäköisyyksiä, hän kuitenkin myöhäisissäkin töissään antoi abduktiolle selkeän loogisen muodon. Lisäksi abduktion ja IBE:n yhteyttä puolustaa käsikirjoitus ”The Logic of Drawing History from Ancient Documents”, jossa Peirce antaa kriteerejä ”abduktiolle eli hypoteesien valinnan prosessille”. Näitä kriteerejä ovat selitysvoima, testattavuus, varovaisuus, laajuus ja yksinkertaisuus. Samantapaisia metodologisia sääntöjä ovat muotoilleet ne tutkijat, jotka ovat kehitelleet eteenpäin IBE:n muotoja. Vastaus otsikon kysymykseen on siis ”kyllä ja ei”. Vaikka Peirce keksi termin ”abduktio”, hänellä ei ole loputonta yksinoikeutta määrätä sen käytöstä. Hän ajatuksensa ovat inspiroivia tavalla, joka voi johtaa abduktion tutkimisessa erilaisiin suuntiin. Näitä linjoja on tarpeetonta oikeaoppisesti pitää toisilleen vastakkaisina. Keksimisen logiikka on kiehtova aihe, mutta samalla tavoin on aihetta analysoida sitä, miten keksittyjen selityshypoteesien paremmuutta voidaan vertailla ja millaisilla ehdoilla voisimme olla oikeutettuja hyväksymään parhaan toistaiseksi löydetyistä selityksistä. Kaikki nämä loogis-metodologiset tutkimuslinjat tekevät omalla tavallaan oikeutta Peircen filosofian suurille oivalluksille. (shrink)